Kansallispuistokimara 2019 Patvinsuo ja Petkeljärvi

Patvinsuon kansallispuisto (Lieksa) 11.9.2019

Petkeljärven kansallispuisto (Ilomantsi) 13.9.2019

Patvinsuo

Päällimmäisenä Patvinsuon kansallispuistosta mieleen jäi rantoja koristavat upeat luonnon hiekkarannat, joita ei vaivaa vaativan sijaintinsa takia oltu päästy pilaamaan roskaamalla tai muutenkaan kulutettu. Kesähelteillä olisi varmasti pulahdettu kirkkaaseen veteen, mutta nyt tyydyttiin ihailemaan vesistöä varvastakaan kastamatta.

Koko alue oli kauniita mäntykankaita, lämpimän värikylläistä suota, pitkospuita ja selvästi aloittelevaa ruskan häivähdystä. Matona kiemurtelevia polkuja, ihastuttavasti patinoituneita pieniä siltoja ja pitkospuita.

Muistin perukoilla häilyi myös silmiin osunut maininta oikeasta karhujen valtakunnasta Patvinsuosta kertovassa esitteessä.

Onneksemme nalleilla on tarkkavainuinen nenä, tarkka kuulo, toimivat silmät sekä erittäin varauksellinen suhtautuminen ihmisiin ... ja tunnehan on (kaikella kunnioituksella) ihan molemminpuolista! 

Välillä sain kehiteltyä sen kontion kuvajaisen löntystelemään maisemaan pelkällä mielikuvituksen voimalla. 

Koska luin jostain että "nalle-nappisilmän" kohdatessa, tulisi jutella lempeästi ääneen, samalla rauhallisesti peruutellen, kääntämättä sille missään tapauksessa selkäänsä (saati juosta karkuun), aloin jo valmiiksi miettiä sopivia "small-talk"-avauksia, mutta tajusin etten edes ehtisi niitä suustani päästää, kun pyörtyisin pelkästä pelosta. 

Loppujen lopuksi luulen meidän törmäämättömyytemme karvatassuihin, olleen ihan selkeästi vastapuolen valinnasta johtuvaa ja luulempa meitä seuranneenkin jossain kohtaa yhdet jos toisetkin silmäparit, (onneksi) tietämättämme.

Ihmetykseksemme mustikka marjoi vielä ihan napakkana ja maukkaana, puolukan kanssa rinta rinnan. Nautittiin näitä luonnon vitamiineja (ilman välikäsiä tai tavarantoimittajia) suoraan kädestä suuhun ja marjarasiasta aamupuuroon. 

Tunsin taas olevani oikea metsien Kroisos Pennonen, Rapakoiden Roope ankka ja vähintäänkin Harjujen Hannu Hanhi, suu ja sormet mustikoista sinisinä.

Ihmeellinen luonto pysäytteli ja hidasti vauhtia, ihmettelemään moninaisia maisemia, muotoja ja pintoja. Kaikessa aisti vahvasti elämän taukoamattoman kiertokulun, me vain pienenä osana sitä kaikkea.

Heleän vihreää, kultaisena hehkuvaa keltaista, palavan punaista sekä harmonisen harmaata sulassa sovussa. Kaikki olevainen yhtä tärkeänä osana sitä ympäröivää luontoa. 

Pystyyn harmaantuneita keloja tai kaatuneiden kelojen käppyröitä. 

Kauniin värisinä hehkuvia suoaukeita ja niemekkeitä, joiden väritystä en ihan niin tarkkaan pystynyt taltioimaan, kuin itse olisin halunnut. 

Kauniisti kimaltelevaa järven pintaa, raitista ilmaa ja auringonpaistetta ...sitä kaikkea oli Patvinsuo.

Petkeljärven kansallispuisto (Ilomantsi) 13.9.2019

Petkeljärvellä kulkemamme reitti kulki pitkin hiekkapohjaisia harjuja, joilla lukemattomat edelleen selkeästi erottuvat juoksuhaudat ja tähystyspoterot kertoivat omaa tarinaansa ankeista oloista niiden suojissa. Ajatus sota-ajan oloista kovilla pakkasilla ja niillä tuulisilla tähystyspaikoilla, sai karvat nousemaan pystyyn.

Molemmin puolin harjua kävi kylmä tuuli järveltä, joka viestitteli meille syksyn tulosta. 

Polku kiemurteli harjuja ylös alas ja kun matkakumppani kauhisteli ääneen ylämäkiä, minä kauhistelin mielessäni ennemmin niitä alamäkiä, jotka aiheuttivat polville kipua ja jäykistymistä. Näytin ajoittain ihan "walking dead"-sarjan hahmolta. Olin jo etukäteen suunnitellut olla hauskuuttamatta mahdollisia vastaantulijoita kauhukävelylläni, pysähtymällä "muka säätämään kamera-asetuksia" jos sellainen tarve tulisi. Ei kuitenkaan tarvinnut "säätää". Emme saaneet uteliasta yleisöä ja sain kinkata alamäet juuri niin nolosti ja kömpelösti kuin tarve vaati.

Lapsenomaista riemua sateesta

Petkeljärven valloittamispäivänä oli luvattu kovasti sadetta ja siksi oltiin osattu varustautua asiaan. Ajoittaiset sadekuurot nautittiin siis kastumatta, riitävän varustuksen ansiosta. Kummallisen lapsenomaista iloa voikin kokea sadehatusta ja kumisaappaista?! 

Yllätyin itsekin, miten iloitsinkaan siitä pienestä sateesta, painaessani tuulelta korvia lämmittävän ja niskaa suojaavan kalastajahatun päähäni. Saatoin rompsotella saappaissanikin varomatta yhtään märempiäkään kohtia. 

Aiheutin ihan ilmaista huvia, kun sanoin ääneen ajatukseni, että innoissani jopa odotin tilaisuutta pukea sadehatun taas päähäni. Ihan hupsua, eikö? Se oli sellaista lapsenomaista riemua, jota muistan lapsuudessani kokeneeni ja jota toivon kaikille koettavaksi silloin tällöin, tavalla tai toisella.

Loppujen lopuksi sade oli kuitenkin vain pieniä kuuroja, loistavan auringonpaisteen väleissä ja aurinko tuntui olevan jopa niin innoissaan, ettei tahtonut pysyä piilossa sateellakaan, kaunista!

Muutakin kuin sanahelinää

On olemassa ääni jonka kuulemiseksi on päästävä kauas kaikesta liikenteen hälinästä ja ihmisäänistä, sekä pysähdyttävä ihan paikoilleen ja hissukseen hetkeksi:

Ihastuttava pisaroiden helähtävä ääni järven pintaan... 

Tiedätkö, jokaisen pisaran voi melkein kuulla ihan erikseen helähtävänä, tietyssä sademäärässä. 

Että sellaisen aarteen löysin retkelläni! 

Helisevän iloista sadetta oli rauhoittavaa katsoa, kun se teki kauniita renkaita auringon häikäisemään järvenpintaan!

Aistini taisivat vähän herkistyä... 

Sitähän se luonto tekee ja taidan olla aika otollinen kohdekin. En kuitenkaan aio muuttua sentään eläimeksi tai ulvoa kuuta?! ...Vai, pitäisiköhän salaa joskus kokeilla jälkimmäistä, jossain erämaatunturin laella yksin? 

Nyt siis tiedät, mikäli joskus kuulet tuntureilta ulvontaa, että siihen saattaakin olla ihan inhimillinen syynsä!

Pitkospuita marssittiin jonossa, välillä ihan mukavastikin omissa ajatuksissamme, koska pitkospuitten osittain lahot kiinnitykset vaativat keskittymistä. Pitkospuut saattoivat yllättäen olla kiikkerät toisesta päästä ja siksi pituuden toisessa päässä tepasteleva saattoi yhtäkkiä saada kyytiä, johon ei ollut varautunut. 

Ajoittain nenään tulvahti suopursun viehkeä tuoksu, mutta paljon vaimeammin ja vienompana kuin parhaan kukinnan aikaan. 

Sitten vähän karummaksi tiedoksi...suo-alue ei ole ihan se paras mahdollinen paikka olla, kun kaikki matkan aikana juotu neste aiheuttaa kuplan tunnetta otsalohkossa...siinä alkaa odottaa aika nopeasti kuusikon varjoisaa suojaa! (pikku vinkki: Sadeviitan alla on helppo tekeytyä vaikka marjanpoimijaksi, ilman suurempia paljastuksia).

Silmiin osuvia aarteita oli parasta ihan pysähtyä paikoilleen katsomaan, ettei epätasainen maasto saanut tekemään lähempää tuttavuutta tantereeseen. 

Vuoroin oli märkää suoaluetta. 

Vuoroin kuivempaa ja kumpuilevaa kangasmaastoa. 

Jännittäviä kelon käkkänöitä. 

Vaikka Petkeljärven maasto oli Patvinsuota paljon kumpuilevampaa, oli polut kuitenkin selkeitä ja hyvin opastettuja. Polkujen epätasainen vaihtelevuus teki hyvää muutosta tasaiseen askeltamiseen.

Pienet lepohetket maisemaa ihastellessa, kuvaillessa, marjoja maistellessa ja pieniä yksityiskohtia tarkastellessa, tulivat tarpeeseen ja niillä ammennettiin uutta energiaa jatkaa matkaa sittenkin, kun rasituksesta kipuilevat polvet alkoi hidastaa alamäissä etenemistä. Siltikin, vaikka jäykät polvet vähän vikisivät kulumiaan, kaikki se kauneus ja rauha oli kaiken sen kipuilunkin väärti. 

Rauhalliset eväshetket kauniin syksyisessä maisemassa, sai oikein hyrisemään tyytyväisyyttä, kun samaan aikaan ravittiin niin silmiä, sielua kuin vatsaakin.

Hienoinkaan gourmet-ateria ei koskaan pysty voittamaan luonnossa nautittua vaatimattomimpaakaan ateriaa.

Lopulta ajettiin kotiin sadesäässä kovasti kiitollisina ja tyytyväisinä siitä, että patikkaretkipäivät oltiin saatu taivaltaa niinkin nautittavissa säissä. 

Ja seuraavaksi varoitus runokammoisille: Luvassa loppusointuja...